Jean-Luc Godard on ollut Mauri Ylä-Kotolan suuri akateemisen mielenkiinnon kohde. Onhan Ylä-Kotola tutkinut ohjaajan tuotantoa yhden väitöskirjallisen verran, jota häpeäkseni en ole lukenut. Myöskin Uusmediatieteen perusteissa (2000) Ylä-Kotola palaa Godardiin, tällä kertaa käsitellesään hypervideota hypermediailmaisun esikuvana. Ylä-Kotola harmittelee (emt, s. 44) että hyperlinkitystä on käytetty multimediailmaisussa vanhakantaisesti, toteuttaen vanhaa lineaarista ja lokeroitunutta ajattelua. Ylä-Kotola toteaa kuitenkin että on kuitenkin ymmärrettävää että uudet ilmaisun välineet kopioivat alkuvaiheessaan vanhoja ratkaisuja. Olisimmeko nyt siirtymävaiheessa kohti godardmaista hypertekstihyppyleikkausta ja assosiatiivista navigointia? Tässä merkinnässäni pyrin osoittamaan että näin on – voimme ainakin havaita muutoksen potentiaalin.
Ylä-Kotola & Arain käsityksen mukaan Godardin televisiosarja Histoire on yksipolkuinen hypermedia, jossa työn tekijän assosiaatiot kuljettavat vastaanottajaa ajasta ja paikasta toiseen. Historie ei kuitenkaan tavoita Godardin sen esikuvaksi asettamaa dynaamista muistia, jossa kaikki näyttäytyy alati muuttuvina ketjuina ja suhteina. Perinteinen hyperteksti, kuten tällä hetkellä suurin osa WWW-sivuista ovat Historien kaltaisia. Ajatellaanpa vaikka seuraavaa tekstikatkelmaa konventionaalisen hypertekstin muodossa:
Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niitty, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tiluksen ensimmäisen perustaja oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. – Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.
Perinteisessä hypertekstissä tekijä määrittää linkkirakenteen, jonka varaan hyperteksti rakentuu. Edellistä tekstikatkelmaa lukiessamme voimme olettaa, että seurattaessa Toukolan kylää-hyperlinkkiä päädymme resurssiin (olkoonkin sitten kuvaa, tekstiä tai ääntä – multimediaalisessa hengessä), jolla on merkityksellinen yhteys linkin ja sen osoittaman resurssin välillä. Meillä on vahva oletus, että linkkiteksti kuvaa sen osoittamaa resurssia, hypertekstilinkit ovat siis osoittamiensa linkkien assosiatiivista metadataa. Näin tulee ollakin silloin kun haluamme kertoa hypertekstillä vaikkapa kuinka videonauhuria käytetään – emme halua joutua Nauhoitus-linkkitekstistä ohjeiden kohtaan, jossa neuvotaan kuinka videoilla toistetaan nauhoitettua materiaalia.
WWW-julkaisemisen hyvänä tapana on pidetty kuvaavia linkkitekstejä ja asianmukaisia metatietoja. Tätä käytäntöä ovat rikkoneet esimerkiksi mainostajat houkutellekseen sivuillensa enemmän kävijöitä. Hypertekstin luojalla on ollut valta osoittaa linkeillänsä mitä sopivaksi näkee. Entäpä jos valta-asetelma kumotaan, joilloin hypertekstin lukijalla on mahdollisuus assosioida tekstiin mikä tahansa toinen teksti. Näemme Vin Crosbien uuden median määritelmän kolmannen periaatteen toiminnassa: Kvanttihyppy kontrollivallan siirtymisessä kuluttajille.
Del.icio.us,Flickr ja Furl ovat palveluita, jotka antavat kuluttajille vallan nimetä. Linkkientallennuspalvelut del.icio.us ja Furl sekä kuvagalleria Flickr mahdollistavat avainsanojen liittämisen niihin talletettuun materiaaliin. Lyhyesti sanottuna, palveluiden käyttäjillä on mahdollisuus liittää palvelussa oleviin resursseihin metadataa, tageja, jotka yhdistävät samalla tagilla merkittyjä resursseja. Yhdellä, kaikkien ilmeisimmällä tasollaan tagit helpottavat informaation löytämistä. Resurssille voidaan antaa nimi, joka kuvaa sitä paremmin kuin resurssin luojan sille antama kuvaus. Kun asiaa tarkastellaan hieman tarkemmin, havaitaan että resurssien nimeämissä on kyse sosiaalisesta prosessista, jossa ihmiset paljastavat johonkin asiaan liittämiään merkityksiä. Ajatellaampa vaikka seuraavaa kuvaa, johon on liitetty tageja:
nuclear power plant, target, Jihad, energy resource, Thernobyl, Mutated children
Resurssiin liitetyistä merkityksistä päässään vihille jo tagien teksteistä. Perinteisesti, informaation löytämisen tehokkuutta ajattelevat palvelujen käyttäjät ovat viime aikojen keskusteluissa ovat olleet huolissaan tagien kokemasta inflaatiosta – ihmisillä on tapana käyttää tageja epätäsmällisesti ja nimetä asioita heidän informaation löytämisen kannalta ”väärin”. Jokin tagi saattaa koota allensa resursseja, jotka eivät ensiajattelemalla liity millään tavalla toisiinsa.
Lokerot ja lineaarisuus murtuvat. Olemme siirtyneet todelliseen hypertekstiin, sellaiseen, jonka Godard tuntisi omakseen. Ylä-Kotola (2000) viittaa Godardin sanoneen[s.45) : "keksiminen, luominen tapahtuu aina analogisesti". Godard näkee että taideteoksen luominen lähtee liikkeelle yhdestä solusta johon erilaisuuksien ja vastaavuuksien nojalla yhdistetään muita. Tagit ovat se liima, joka antaa kuluttajille vallan luoda yhteyksiä eri mediaresurssien välille ja osoittaa yhteyksiä jotka jäisivät muuten näkemättä. Tiedon organisoimiseen tarkoitetetun välineen luova väärinkäyttö on hypermediaa parhaimmillaan. Tätä potentiaalia ei ole kuitenkaan vielä huomattu hyödyntää (lukuunottamatta kahta poikkeusta, jotka eivät täysin kuitenkaan vastaa sitä ilmaisun muotoa, jota nyt tarkoitan) ja palveluiden moderointi pitänee huolen siitä, että rajuimmat assosioinnit ja analogiat jäänevät tekemättä.
Ylä-Kotola M. ja Arai M. 2000. Uusmediatieteen perusteet. Oy Edita Ab, Helsinki, 2000.
[muokattu 28.7 klo 9.20: Pari typoa korjattu ja sanavalintoja tehty selkeämmiksi]
). Teoksessa Uusmediatieteen perusteet (2000) Ylä-Kotola ja Arai rakentavat uuden median määritelmän, joka perustuu piirrepohjaiseen luokitteluun. Ylä-Kotola&Arain mukaan uutta mediaa määrittävät erityispiirteet voidaan ryhmitellä neljään osittain päällekkäiseen vaiheeseen, joita ovat