Kaukomieli

Kuinka pitkä matka sousveillancesta on [Stasin->Stasi@Wikipedia] kaltaiseen valvontajärjestelmään, vai onko näiden asioiden rinnastaminen täysin perusteetonta? Valvonnan problematiikka on herättänyt kiinnostuksen myös akateemisessa maailmassa, sillä vuodesta 2002 aiheesta on ilmestynyt vertaisarvioitu verkkolehti [Surveillance and Society-> http://www.surveillance-and-society.org/]. Edellisen merkintäni esimerkit paljastavat sousveillancen, tai pikemminkin siihen nykyään parhaiten sopivan välineen - kamerapuhelimen - kaksi puolta. Kameran linssin voi yhtä lailla suunnata kohti rikollista tai rikollisesti toimivaa viranomaista tai sitten tirkistelytarkoituksessa päin pahaa aavistamattomia ohikulkijoita.

Viime viikolla Manhattanin metrossa itseään vilautellut mies sai tuta sousveillancen voiman. Thao Nguyen, nainen, jolle itsensäpaljastaja esitteli avujaan, nappasi kuvan häntä ahdisteelleesta miehestä ja laittoi [kuvan->http://www.flickr.com/photos/94886948@N00/35501732/in/photostream/] esille suosittuun Flickr-kuvagalleriapalveluun. Lyhyessä ajassa kuvan on nähnyt yli 90000 henkilöä ja lisäksi ahdistelijan uhriksi joutunut nainen tulosti ottamansa kuvan ja toimitti sen metron turvallisuudesta vastaaville viranomaisille sekä poliisille.

Kuluvan viikonlopun lauantaina pahaa-aavistamaton itsensäpaljastaja sai suuren yleisön, sillä hän pääsi [New York Daily News->http://www.nydailynews.com]-lehden kansikuvapojaksi asialle omistetun [jutun->http://www.nydailynews.com/08-27-2005/front/story/340923p-291030c.html] kera. Jutun myötä vilauttelija on merkitty mies - toivottavasti kohulla on myös todellisuuspohja eikä kyseessä ole ovela mustamaalaamisyritys.

Viranomaiset luottavat yksityisten ihmisten ottamiin kuviin luotetaan muutenkin yllättävän paljon. Lontoon pommi-iskujen jälkeen poliisi pyysi ihmisiä lähettämään ottamiaan kuvia poliisin verkkopalveluun kun viranomaiset huomasivat että verkossa alkoi iskujen jälkeen liikkua todella paljon aiheeseen liittyvää kuvamateriaalia. Jo ennen Lontoon terrori-iskua Britannian poliisi oli edelläkävijä yksityisten ihmisten ottamien kuvien hyödyntämisessä, sillä viranomaiset ovat kannustaneet ihmisiä kuvaamaan havaitsemaansa pikkurikollista toimintaa, esimerkiksi töhertelyä ja muuta vandalismia.

Lisääkö kaikkalla mukana kulkevat kamerat turvallisuutta, kun ihmiset itse voivat puuttua huomaamaansa rikolliseen toimintaan? Estääkö pelko nähdyksi tulemisesta rikollisuutta? Onkohan julkinen nöyryytys (kuten metrovilauttelijan tapaus) lain hengen ja kirjaimen mukaista. Ainakin ihmisten hyväksyntä asialla tuntuu olevan. Haluammeko toivottaa Kurenniemenkin visioiman :”(Kurenniemi; Erkki: Supermegateknologiat - Tietoyhteiskunta, kommunikaatioyhteiskunta, kontrolliyhteiskunta. Julkaistu kokoelmassa Kurenniemi, Rastas: Askeleen edellä: Todellisuus on aina askeleen edellä mielikuvitusta. Edita, Helsinki 1999)”: kansalaisten luoman valvontayhteiskunnan tervetulleeksi?

Valvontakamerat kuvaavat meitä - miksi emme kuvaisi valvontakameroita ja valvojia? Edellisten merkintöjeni innoittaja, Steve Mann, on monessa mukana. Hän on kehittänyt ajatuksen [Sousveillance:sta->Sousveillance@Wikipedia], vastakohtana videovalvonnalle (englanniksi surveillance). Sana palautuu ranskan kieleen: surveillance tarkoittaa “ylhäästä katsomista”, vastaavasti sousveillance “alhaalta katselemista”.

Jatkuvasti yleistyvät kamerapuhelimet ja pienet digitaalikamerat mahdollistavat Mannin ajatuksen toteuttamisen käytännössä. Muun muassa vuonna 2001 Göteborgin EU-huippukokouksen aikaan mielenosoittajat saivat kuvattua poliisin kyseenalaista toimintaa. Kuluvan vuoden heinäkuussa tsekkiläiset poliisivoimat hajoittivat väkivaltaisesti CzechTek2005 teknotapahtuman, mutta kaaoksen keskellä osallistujat [onnistuivat tallentamaan->http://en.policejnistat.cz/] tapahtumien kulun kameroillaan.

Tietysti valtautumisen ohella kaikkialla mukana kulkevia kameroita käytetään myös aivan muihin tarkoituksiin: [MobileAsses.com->http://www.mobileasses.com/display.php?cameraphone] (ei-työpaikkaturvallinen linkki!). Kurenniemellä :”(Kurenniemi; Erkki: Supermegateknologiat - Tietoyhteiskunta, kommunikaatioyhteiskunta, kontrolliyhteiskunta. Julkaistu kokoelmassa Kurenniemi, Rastas: Askeleen edellä: Todellisuus on aina askeleen edellä mielikuvitusta. Edita, Helsinki 1999)”: on sanansa sanottavana myös kamerapuhelimien yleistymisestä, joka voi olla hänen mukaansa askel kohti Orwellin dystopian kontrolliyhteiskuntaa:

Kun kaikki valvovat toisiaan, 1984:n ajatuspoliiseja ei tarvita. Asiakkaat tekevät likaisen työn heti kun heille on myyty välineet. Kun kännyköihin lisätään GPS-paikanmääritys, videokamera ja elektroninen allekirjoitus, järjestelmä alkaa olla aukoton.

Ylä-Kotola & Arai lainaavat ahkerasti Mark Weiserin ajatuksia kaikkialla läsnäolevasta tietotekniikasta. Vielä kirjan ilmestymisen aikoihin, vuonna 2000, ajatus tietotekniikan häviämisestä ympäristöön tuntui kyberpunk-visioita houkuttelevammalta tulevaisuudenkuvalta. Ubicomp-kehityssuunta vaikutti turvallisemmalta, sillä siinä ihminen ja teknologia pysyvät kumpikin omalla tontillaan. Kehon rajoja ei rikota ja lisäksi ympäristöön sijoittunut tietotekniikka oli helppoa mieltää nykyisen rakennusautomaation loogiseksi jatkeeksi. Elämmähän jo nyt eräänlaisessa älykkäässä ympäristössä kun monissa kodin sähkölaitteessa on jo niiden toimintaa ohjaavat mikroprosessorit.

Kuluneet neljä vuotta ‘terrorismin vastaisen sodan’ aikakautta saavat viattomat Ubicomp-visiot näyttämään epäilyttäviltä. Ihmistä auttamaan luodut laitteet mahdollistavat myös valvonnan - kenen äly onkaan ympäristöön levittäytyneenä? Miksi tietotekniikkaa edes pitäisi sulauttaa ympäristöön siinä mittakaavassa, jota Ubicomp-visionäärit ovat kaavailleet, sillä ei liene kovinkaan taloudellista levittää tietotekniikkaa aivan kaikkialle. Siksi onkin järkevämpää kätkeä tietotekniikka vaatteisiin ja esimerkiksi silmälaseihin, siis esineisiin jotka ovat käytännöllisesti katsoen aina ihmisen mukana ja joiden käyttäminen sujuu ilman huomion kiinnittämistä kyseisiin esineisiin. Nykytietotekniikkahan tulee ottaa erikseen mukaan ja sen käyttö vaatii keskittymistä, toisin kun esimerkiksi silmälasien läpi katsominen tai vaatteiden päällä kantaminen.

Ihmistä auttamaan luodut laitteet mahdollistavat myös valvonnan - kenen äly onkaan ympäristöön levittäytyneenä?

Toronton yliopistossa vaikuttava professori Steve Mann (edellisen merkintäni kuvassa) on tutkinut puettavan tietotekniikan mahdollisuuksia lähes 30 vuoden ajan. Hänen mukaansa puettavassa tietotekniikassa on kyse ihmisen [valtautumisesta->empowerment@Wikipedia]:”(Mann, Steve: Wearable Computers as means for Personal Empowerment. Keynote Address for The First International Conference on Wearable Computing, ICWC-98, May 12-13, Fairfax VA )”:. . Ubicomp-visioissa ihminen luovuttaa valtaansa itensä ulkopuolelle. Tekniikka on käyttäjän ulottumattomissa ja hänen on luotettava laitevalmistajan hyväntahtoisuuteen.

Puettava tietotekniikka sitävastoin on käyttäjänsä lähellä ja hänen hallussaan. Käyttäjällä on vapaus päättää, koska laitteisto on päällä ja mitä tietoja virtaa ympäristön muiden laitteiden välillä. Mann toteaakin että kyse on perustavaa laatua olevasta näkemyserosta: Smart People vs. Smart Environment. Älykkäässä ympäristössä ihminen on ympäristön armoilla kun taas puettavan tietotekniikan avulla ihminen voi ottaa yliotteen esimerkiksi kaupunkiympäristön ärsyttävästä kaupallisuudeseta. Steve Mannin nykyisin käyttämä silmälaseihin kätketty puettava tietokone osaa poistaa näkökentästä mainoksia ja muita rauhaa häiritseviä elementtejä.

Mannin puettava tietokone on kuin Erkki Kurenniemen PeeSee-visioiden:”(Kurenniemi, Rastas: Askeleen edellä: Todellisuus on aina askeleen edellä mielikuvitusta, artikkeli julkaistu aiemmin: Kauppalehti Data Maailma, nro 108B 8.6.1987, s. 14-16)”: toteuma, toteutustekniikkaansa myöten. Myös Kurenniemen visioon kuuluu ajatus ihmisen aistiympäristön haltuunotosta, sillä PeeSee mahdollistaa aistimusten täydellisen kontrollin. Kurenniemen näkemyksen mukaan olennainen osa PeeSee:tä on aistit peittävä elektroninen sulku, jonka avulla luonnollisen aistin ja ympäristön välinen yhteys voidaan avata tai sulkea. Ympäristöstä voidaan siis valikoiden sulkea pois häiritseviä elementtejä.

Kuinka visionnit puettavasta tietotekniikasta suhtautuvat Timo Toivosen Vapauden illuusio-teoksessaan esittämien näkemysten kanssa? Toivosen ydinajatus on ihmisen vapaudessa filosofisessa mielessä. Käytännön tasolla hän kirjoittaa turhaa teknologian käyttöä vastaan. Ihmisen ei tule käyttää teknologiaa vain siksi että voi käyttää teknologiaa. Teknologia on työkalu, ei muuta.

Toivonen voisi itse olla toista mieltä, mutta käsitykseni puettava tietotekniikka sopii hyvin työkalun määritelmään. Teknologia toimii apurina, tukien ihmistä ilman että varsinaisesti teknologian käyttöön tulisi keskittyä. Silmälasien muotoon paketoitu tietokone on tästä hyvä esimerkki, toimien yhtä huomaamattomasti kuin tavalliset silmälasit, nekin huipputeknologinen tuote.

Virtuaalitodellisuus, tekoelämä, biotekniikka, geenimanipulaatio ja proteesikirurgia. Ihminen on luonut nämä teknologiat, mutta miksi? Ylä-Kotolan & Arain mukaan kysymys palautuu modernismiin ja uutuudenhaluun sen perusideana. 2000-luvun uusi on syöksy inhimillisen aistimuksen rajojen ulkopuolelle.

Pyrkimys yliaistilliseen lienee ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus ja on siten yhtä vanha kuin inhminen itse. Psykoaktiiviset kasvit, meditoiminen, tanssi, designhuumeet - kaikki keinoja päästä hetkeksi aisteilla koettavan tuolle puolen. Yliaistilliset kokemukset ovat rakentuneet sisään uskomusjärjestelmiimme ja siksi vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme vaikka itsellämme ei olisikaan kokemusta seikkailusta aistimuksen rajojen ulkopuolella.

Mitä tapahtuu ihmiselle, kun aistimuksen rajoja venytetään pysyvästi, esimerkiksi huipputeknologian avulla. Ylä-Kotolan & Arain mukaan silloin puututaan kantilaisiin aprioireihin, ihmisen biologisesti rakentuneihin ennakkoehtoihin. Käsityksemme ihmisestä perustuu näille ennakkoehdoille, vaikkapa jos kuulomme olisi ratkaisesvasti erilainen - kuulisimme esimerkiksi infra- ja ultraäänet - kokemuksemme maailmasta olisi tyystin toisenlainen. Biologiset ennakkoehdot ovat ohjanneet meitä siihen pisteeseen jossa nyt olemme kaikkine arvojärjestelminemme. Jos aistifysiologiamme olisi kehittynyt evoluution saatossa toisenlaiseksi, myös selityksemme maailmasta olisi toisenlainen.

Ylä-Kotolan & Arain väläyttelevät tulevaisuudenkuvia, jossa teknologisin keinoin vaikutetaan suoraan ihmisaivoihin. Ei enää rajapintoja, vaan ihmisen ja koneen suora symbiooosi! Mediavisionääri Erkki Kurenniemi tyrmää ajatuksen artikkelissaan “Henkilökohtainen kommnikaattori eli Peeseellä kyberavaruuressa”:”(Kurenniemi, Rastas: Askeleen edellä: Todellisuus on aina askeleen edellä mielikuvitusta, artikkeli julkaistu aiemmin: Kauppalehti Data Maailma, nro 108B 8.6.1987, s. 14-16)”:. Hänen käsityksensä mukaan suoraan aivoihin vaikuttaminen on yhtä mielekästä kun kirjoittimen liittäminen umpimähkään tietokoneen sisäiseen johdotukseen. Sen sijaan Kurenniemi visioi silmälasien muotoon rakennetusta henkilökohtaisesta kommunikaattorista, joka peittää näkökentän videokuvallaan, jota laseissa olevat kamerat kuvaavat. Kameroiden kuvaa voidaan prosessoidan vapaasti ennen projisoimista verkkokalvolle, peristeisten silmälasien tapaan voidaan korjata taittovirheitä mutta sen lisäksi esimerkiksi pimeännnäkö tai värisokeuden kompensoiminen on mahdollista. Erotuksena virtuaalitodellisuuteen Kurenniemen lasit ikään kuin vahvistavat todellisuutta, lisäävät siihen elementtejä jotka ovat ihmisen normaaliaistien ulottumattomissa. Nykyään tätä tekniikka kutsutaan vahvennetuksi todellisuudeksi (Augmented Reality) mutta artikkelin kirjoittamisen aikaan termi odotti vielä keksimistään.

Onko silmälasien muotoon paketoitu kyborgiunelma yhtä pelottava kuin visiot neurosiirrännäisistä ja ihonalaisista implanteista. Muuttuuko ihminen ihmisenä, jos hän vaikkapa näkee haukkaa tarkemmin ja kuulee infra- ja ultraäänet. Missä raja menee, olemmeko turvallisella alueella niin kauon kuin kehoon ei kajota ja mitään pysyviä muutoksia ei tehdä. Toisaalta on nykyinenkin aistiemme jatke - aina päällä oleva kännykkä - joillekin kuin ihonalainen siirrännäinen, josta ei osata luopua hetkesikään.

Kurenniemen käsityksen mukaan vuonna 2020 silmälaseihin tarvittava teknologia olisi valmis laajoille massamarkkinoille. Arvio voi olla hyvinkin tarkka, sillä tällä hetkellä Henkilökohtainen kommunikaattori, PeeSee näyttää tältä:

Pelottava tulevaisuudenkuva?

Kirjat, joita käytän pakollisen kurssikirjan ohessa aineistona ja merkintöjeni inspiraationa sekalaisten verkkolähteiden lisäksi

Kurenniemi, Erkki : Askeleen edellä : “Todellisuus on aina askeleen edellä mielikuvitusta” : artikkeleita 1979-1999. Edita, 1999.

Toivonen, Timo: Vapauden illuusio : henkinen kasvu tietoteknisen kehityksen tasapainottajana. Rasalas, 2001.

Kuten teosten nimistä saattaa epäillä, kirjat ovat luonteeltaan kuin toistensa peilikuvia. Katkelmat teosten takakansiteksteistä antavat hieman kuvaa, mitä tulevilta blogimerkinnöiltäni voi odottaa.

Teoksen Askeleen edellä… takakannesta:

Erkki Kurenniemi on ollut keskeinen suomalainen mediavisionääri, jonka artikkelit ovat erikoisen teräviä tulevaisuuden visioita.[…]. Hän on kirjoittanut mm. elektronisesta tietokonetaiteesta ja -musiikista, robotiikasta, automaatiosta, tekoälystä, verkkotaiteesta sekä henkilökohtaisesta kommunikaattorista. Kurenniemi on kuulunut myös vuonna 1972 perustettuun Dimensio-ryhmään, jonka jäsenet ovat olleet kiinnostuneita mm. kuvataiteista, arkkitehtuurista, teknologiasta ja musiikista.

Teoksen Vapauden illuusio… takakannesta:

Tietotekniikan kehityksestä huolimatta nykyihmisellä on paha olo henkisesti ja fyysisesti. Nuoret ovat menettämässä kosketuspintaansa perinteisiin arvoihin ja työskentelevät itsensä sairaaksi tietokoneen edessä. Ihmisistä on tehty koneiden orjia. Vanhemmat ymmärtävät tietoyhteiskunnan kestämättömäksi paikaksi elää pitkällä tähtäimellä, mutta ovat voimattomia muuttamaan tilannetta.[…] Nykyihmisen vapaus on illuusio.

Molemmat teokset löytyivät omasta kirjahyllystäni ja olen lukenut ne muutamaan kertaan. Aikaisemmin en ole kirjoittanut ylös niiden synnyttämiä ajatuksia, joten nyt lienee hyvä hetki siihen.

Ylä-Kotolan & Arain visioinnit (media)teknologian sulautumisesta ruumiiseen ovat synnyttäneet odotetusti kriittisiä kannanottoja [UM05-kurssilaisten blogeissa->http://connet.virtual.jyu.fi/hiekkis/groups/KOG231/blogit/blog.2005-07-18.7273446914/blogentry.2005-08-05.2659071657]. Pelkona on, että intiimin lähelle tulevaa teknologiaa käytetään yksilöiden kontrolloimisessa tai vähitellen ihmisistä tulee teknologian orjia niin ettei jokapäiväisistä toimista selviytyminen onnistu ilman teknologian apua.

Valvonnan mahdollisuuksien lisääntymisen luomista uhkakuvista olen samaa mieltä. Todennäköisesti kurssilaisten aikuisiän kestävän terrorismin vastaisen sodan varjolla voidaan yrittää saada läpi mitä mielipuolisimpia ehdotuksia ja ihmiset suostuvat vapautensa rajoittamiseen hiljaa hymisten - herrajumala, onhan kyse turvallisuudestamme!

Orjuuttaako teknologia?

Pelko teknologian orjuuttavuudesta tuntuu sitävastoin oudolta. Oman käsitykseni mukaan ihminen ja teknologia ovat aina kulkeneet rinnakkain, sillä ihmisyys itsessään perustuu teknologian hyödyntämiseen ja mahdollistaa lajillemme tyypillisen elämän. Aikojen saatossa teknologia vain on käynyt entistä hienostuneemmaksi mutta yhtä lailla karkea kivikirves ja puettava tietokone ovat teknologiaa. Eikö voitaisi siis todeta, että ihminen on aina pyrkinyt parantamaan toimintansa mahdollisuuksia teknologian avulla eikä nykyinen tilanne ole olennaisesti erilainen?

Yritän perustella mielipiteeni joka paikassa oikovan Heidegger-esimerkin avulla.

Heidegger ja modernin teknologian luonne

[Heideggerin->http://www.iep.utm.edu/h/heidegge.htm] mukaan moderni teknologia on olemukseltaan kehystämistä. Varsin sekavana ajattelijana tunnettu Heidegger tarkoittaa tällä sitä, että tarkastelemme maailmaa teknologisen viitekehyksen läpi, jolloin maailma (luonto) näyttäytyy meille resurssina, joka on hyödynnettävissä. Näin esimerkiksi jylhä vesiputous näyttäytyy teknologisen viitekehyksen läpi katsottaessa loistavalta paikalta perustaa vesivoimalaito, jolla tuottaa sähköä.

Heidegger käsittää modernilla teknologialla teknologiat, joiden kehittämisessä luonnontieteellä on perustava rooli. Ennen luonnontieteissä tapahtunutta suurta harppausta, johon osallistuivat mm. herrat [Bacon->http://plato.stanford.edu/entries/francis-bacon/] ja [Descartes->http://www.utm.edu/research/iep/d/descarte.htm], teknologia oli Heideggerin mukaan luonteeltaan paljastamista, joka on toimintana harmoniassa luonnon kanssa. Esimerkiksi mainitsemani kivikirves ei olisi siis olemukseltaan kehystämistä vaan paljastamista.

Onko kaikki teknologia kehystämistä

Uhkarohkeasti haastan kuitenkin Heideggerin. Ajatellaan vaikkapa Välimeren alueen metsiä, joiden tuhoon johtanut ryöstöhakkuu alkoi jo myöhäispronssikaudella, jolloin jylhät setrimetsät katosivat laivojen ja temppeleiden rakennusaineiksi. Siispä luonto näyttäytyi resurssina jo myöhäispronssikauden ahneelle kauppamiehelle, jolla oli jo hallussaan välineet luonnon laajamittaiseeen hyväksikäyttöön eikä tähän tarvittu modernin luonnontieteen apua.

Heideggerin käsityksen mukaan kehystämistä ei voi paeta eikä moderni teknologia voi olla siitä vapaa, sillä kehystäminen on teknologian olemuksessa. Ihmisen tulisi kuitenkin tulla tietoiseksi kehystämisestä, jolloin teknologia asettautuu sille kuuluvaan rooliin - välineeksi - eikä ala määrätä elämäämme.

Avoin tie tulevaisuuteen

Suurin osa ennen modernia aikaa kehitetyistä teknologioista - poislukien kirjoitustaito - laajensivat yksinomaa ihmisen fyysisiä toimintaedellyktyksiä ja mahdollistivat selviämisen luonnon armoilla. Vasta ihmisen kehityshistorian kannalta mitättömän vähän aikaa sitten ihmiskunnan terävimmät ajattelijat ovat onnistuneet luomaan keksintöjä, joiden avulla ihmisen kognitiivisen kapasiteetin laajamittainen kasvattaminen on mahdollista. Ylä-Kotola & Arai viittaavat Douglas Engelbartin ajatuksiin ihmisen kognitiivisten kykyjen vahvistamisesta teknologian avulla.[s. 61, Uusmediatieteen perusteet]. Samansuuntaisia näkemyksiä on esittänyt myös koto-Suomemme hämmästyttävän tarkkanäköinen futurologi ja utopisti [Erkki Kurenniemi->http://www.heureka.fi/portal/suomi/ajankohtaista/?id=220&year=2005] lukuisissa artikkeleissaan.

[Asko->http://connet.virtual.jyu.fi/hiekkis/groups/KOG231/blogit/hypemedia/] toteaa kommentissaan Juhan [Pian vain puoliksi ihminen->http://connet.virtual.jyu.fi/hiekkis/groups/KOG231/blogit/blog.2005-07-18.7273446914/blogentry.2005-08-05.2659071657]-merkintään olleensa aiemmin vilpittömän innostunut kyberutopioista ja myöhemmin tulleensa kriittiseksi kyborgifantasiossa maalailuille tulevaisuudenkuville. Itse olen kulkenut vastakkaiseen suuntaan, pienen askeleen humanismista kohti [transhumanismia->http://www.transhumanismi.org/peruskirja]. Suhtautumiseni teknologian mahdollisuuksiin on siis muuttunut positiivisemmaksi. Ajattelen että olemme vasta pitkän matkan alussa - matkan joka on alkanut ensimmäisistä ihmisapinoiden työkaluista. Teknologiaa on mahdollista käyttää väärin riippumatta sen kehitysasteesta - pronssikirves ja vaikkapa RFID-implantit ovat vaarallisia väärissä käsissä mutta hyvään tarkoitukseen käytettynä ne parantavat ihmisen elämää. Tietysti asia voi olla toisinkin, mutta näin haluan uskoa. (Pelastan itseni pohjattomalta suolta, enkä ala määrittelemään mitä on “hyvä tarkoitus” ja “väärät kädet”).

Aiheeseen sopivaa, leppoisaa loppukesälukemista Huxleyn ja Orwellin teknodystopioiden vastapainoksi on Esko Valtaojan [Avoin tie - kurkistuksia tulevaisuuteen->http://www.cs.helsinki.fi/u/iipponen/books/AvoinTieArvostelu.htm]. Suosittelen.

[Pieni sanasto->http://www.thebestpageintheuniverse.net/c.cgi?u=banish] blogien maailmaan. Kuten esimerkiksi:

Blog: The word “blog” is literally shorthand for “boring;” a vulgar, overused word that strikes your ear with the dull thud of a cudgel to the soft spot of a child. It’s an abbreviation used by journalism drop outs to give legitimacy to their shallow opinions and amateur photography that seems to be permanently stuck in first draft hell. Looking in the archives of the blogs, one would expect someone who has been at it for years to slowly hone their craft and improve their writing and photographs, since it’s usually safe to assume that if someone does something long enough, he or she will eventually not suck at it. Even with lowered expectations, you’ll get a shotgun blast of disappointment in your face.

Vaikuttaa siltä, että en vielä pääse pohdiskelemaan muita aiheita, koska Ylä-Kotolan& Arain kirjoitukset hypertekstiutopioista synnyttävät yhä uusia ajatuksia. Hiljattain lukemieni tenttikirjojen sisällöt ([H.A. Olson->http://www.uwm.edu/Dept/SOIS/directory/olson2.htm] : [The Power to Name: Locating the limits of subject representation in libraries-> http://www.springeronline.com/sgw/cda/frontpage/0,11855,5-40403-22-33456173-0,00.html] sekä [Geoffrey C. Bowker->http://epl.scu.edu:16080/~gbowker/] & [Susan Leigh Star->http://communication.ucsd.edu/people/f_star.html] : [Sorting Things Out:Classification and Its Consequences->http://www.amazon.com/exec/obidos/tg/detail/-/0262522950/qid=1123085313/sr=8-1/ref=pd_bbs_sbs_1/002-6091719-6310402?v=glance&s=books&n=507846]) sekä Ylä-Kotolan & Arain pohdinnat yhdistyvät keitokseksi, josta tuntuu riittävän lusikoimista vielä UM05-kurssin jälkeenkin.

Lukemani kirjat käsittelevät luokitusjärjestelmiä, jotka läpäisevät arkitodellisuutemme. Luokittelemme jatkuvasti kaikkea havaitsemaamme eri kategorioihin - koko ajattelumme perustuu luokitteluun, jota emme välttämättä tee tietoisesti. Mielemme luokitusjärjestelmä on meille näkymätön. Kaikille tuttu näkyvä luokitusjärjestelmä on käytössä kirjastoissa. Kirjaston hyllyissä olevat kirjat ovat siististi järjestyksessä - mutta miksi juuri siinä järjestyksessä, jossa ne ovat? Näkyvät luokitusjärjestelmät otetaan näkymättömien tapaan usein annettuina eikä niiden olemassaolon perustaan juuri pureuduta. Kirjat ovat tietyssä järjestyksessä ja sillä hyvä!

Kirjaston hyllyissä olevat kirjat ovat siististi järjestyksessä - mutta miksi juuri siinä järjestyksessä, jossa ne ovat?

Luokitusjärjestelmät ovat kuitenkin konstruktioita siinä missä mikä tahansa ihmisen luoma järjestelmä. Niiden taustalla on arvovalintoja, kiivaitakin kiistoja ja osapuolien välistä kädenvääntöä. Joku on päättänyt mitä luokitukseen otetaan mukaan, ylipääntänsä sen, mitä luokituksella voidaan ilmaista. Kun asia tai ilmiö asetetaan tiettyyn luokkaan, siihen luodaan jokin näkökanta ja muut perspektiivit rajautuvat pois. Luokittaminen on siis voimakasta vallankäyttöä - näkymätön häkki focaultilaisessa hengessä.

Kun asia tai ilmiö asetetaan tiettyyn luokkaan, siihen luodaan jokin näkökanta ja muut perspektiivit rajautuvat pois.

Lukemani teokset tutkivat luokitusjärjestelmien valtarakenteita. Bowker & Star ovat valinneet menetelmäkseen diskurssianalyysin, jonka avulla he pureutuvat mm. epidemologisena työvälineenä käytettyyn ICD (International Classification of Diseases)-luokitukseen sekä Etelä-Afrikan apartheid-aikana luotuun ihonväriuokitusjärjestelmään. Hope A. Olsonin The Power to Name käsittelee puolestaan kirjastoluokituksia ja niihin sisäänrakennettua vallankäyttöä. Olson osoittaa analyysissään kuinka luokituksiin on rakennettuna maailmankuva, jossa asioita tarkastellaan valkoisen länsimaalaisen miehen perspektiivistä.

Luokitusjärjestelmät ovat perinteisesti olleet ylhäälta alas rakennettuja projekteja. Niiden rakenteessa on pyritty hierarkkisuuteen, itsensä [Aristoteteleen->http://www.cod.edu/people/faculty/fancher/Taxon.htm] ja [Francis Baconin->http://darkwing.uoregon.edu/~rbear/adv2.htm] asettaman esimerkin ohjaamana. Syntytapansa ja rakenteensa vuoksi luokitusjärjestelmiin ujuttautuu mukaan arvolatauksia, joita lukemani teokset purkavat.

Luokitus kuvaa todellisuuden sellaisena, kun sen luoja haluaa todellisuuden näyttäytyvän, joko tietoisesti tai huomaamattaan maailmankuvansa luokitusjärjestelmään siirtäen. Eikö luokituksen käyttäjiä kuitenkin palvelisi parhaiten luokitus, joka heijastelisi suoraan heidän maailmankuvaansa. Vielä parempi olisi, jos luokitus voisi palvella heterogeenistä käyttäjäjoukkoa, kuvitteellisen Keskiverron sijaan.

Pohdiskelin luokitusjärjestelmää, joka yhdistäisi nykyisten avainsanoja (tageja) hyödyntävien luokitusten sekä hierarkkisen luokitusten parhaat puolet. Avainsanaluokituspalveluissa nimeämisen käytännöistä päättävät palvelun käyttäjät ja suosituimmat tagit vakiintuvat asioiden nimiksi. Nykyiset järjestelmän osaavat ryhmitellä yhdessä esiintyvät tagit “tagiryppäiksi” - esimerkiksi jos Henkilö A on nimennyt ottamansa kuvan tageilla “veturi, taksi, valtamerilaiva, kulkuvälineet, matkustaminen” ja Henkilö B “”veturi, juna, vaunu, matkustaminen, rautatiet” ja Henkilö C päättää tutkia, mitä kuvia palvelussa on nimetty tagilla “kulkuvälineet”, hän saa eteensä tagilla nimetyt kuvat ja lisäksi avainsanaryppään, jossa ovat tagit “veturi, taksi, valtamerilaiva, rautatiet,vaunu,matkustaminen”. Avainsanojen suhde toisiinsa ei kuitenkaan tule millään tavalla ilmi, esimerkiksi miten avainsanat “valtamerilaiva” ja “kulkuvalineet” suhtautuvat toisiinsa.

Perinteisissä luokitusjärjestelmissä, kuten esimerkiksi [Yleisessä suomalaisessa asiasanastossa->http://vesa.lib.helsinki.fi/ysa/index.html] , luokituksen rakentaja on määrittänyt termien suhteet toisiinsa. Esimerkiksi sana “kissaeläimet” esitetään YSA:ssa näin:

Käytettävä asiasana: kissaeläimet Laajemmat termit: petoeläimet Suppeammat termit: gepardi ilves jaguaari kissa leijona leopardi lumileopardi metsäkissa oselotti puuma tiikeri Kuuluu ryhmiin: [17] Eläintiede

Pohdin, voisiko joukkojen voiman valjastaa nimeämisen lisäksi suhteiden määrittelyyn, eli käyttäjät voisivat järjestelllä tagit oikeaksi katsomaansa hierarkiaan. Mikään ei estäisi myöskään hierarkioiden rinnakkaiskäyttöä, itse asiassa voisi olla mielenkiintoista tutkia kuinka eri ihmisryhmät luokittelevat eri asioita maailmankuvansa mukaisesti samalla luoden kertomusta omasta maailmastaan.

Minulla on aavistus, että Godardilla on paikka tässä ajatusrakennelmassa. Vastaus löytynee Ylä-Kotolan väitöskirjasta.