On helppo kuvitella, että Ilkka Tuomen raportin alkukappale, jossa hän kehottaa meitä olettamaan maailman, jossa vapaat ja avoimet oppiresurssit ovat totta, on häneltä ainakin alitajuinen nyökkäys John Lennonille.

Kuten Tuomi toteaa, tällainen maailma on jo aluillaan, laboratoriomittakaavassa, tieteen ja oppimisen vapauteen uskovien tutkijoiden ja opettajien alkuunpanemana.

Luettuani Tuomen raportin tajusin, että viime kädessä avointen oppiresurssien maailman kasvu on kiinni siitä, miten oppiresurssit (ja laajemmassa mielessä informaatio) käsitteellistetään -- ensinnäkin, millaiseksi opettajat tai muut tiedon tuottajat mieltävät informaation luonteen ja toiseksi, kuinka lainlaatijat sen tekevät.

Tästä syystä Tuomen yritys määritellä avoin oppiresurssi siihen liittyvine pohdintoineen on mielestäni raportin tärkein osuus.

Tuomen analyyttinen määritelmä lainaa sisältönsä vapaan ohjelmistokehityksen filosofiasta sekä taloustieteen hyödyketyypittelystä. Avoimen ohjelmistokehityksen filosofiasta lainaava määritelmän osa auttaa luokittelemaan jo olemassaolevia oppiresursseja eri tavoin niiden avoimuuden asteen mukaan. Seuraavassa tehtäväpostauksessa esittelen lyhyesti määritelmän tämän osan ja koitan ryhmitellä tehtävännossa luetellut oppiresurssiprojektit määritelmän avulla.

Määritelmän taloustieteestä lainaava osuus havainnollistaa, että informaatiohyödykkeiden, kuten oppiresurssien, avoimuus ja vapaus on todellakin vain sopimuskysymys ja antaa perusteet sille, miksi oppiresurssit tulisi sijoittaa sopimuksin ja laein hyödykkeiden nelikentässä sen oikeaan alakulmaan, julkishyödykkeiden (tai Tuomen ehdottamaan, vielä vakiintumattomaan avointen lähteiden, eng. open fountain) kategoriaan.

Hyödyketyypittely avautunee parhainen tästä kuvasta, jonka piirsin Wikipediasta löytyvää taulukkoa mukaillen.

Hyödyketyypittelyn nelikenttä

Kaikki kopioitavissa olevat ja ehtymättömät hyödykkeet ovat olemuksensa puolesta julkishyödykkeitä, mutta aikojen saatossa on nähty näiden hyödykkeiden tuottajien kannalta hyväksi, että niiden luonnetta muutetaan tekijänoikeuslaein muistuttamaan enemmän käsinkosketeltavia hyödykkeitä, jotka kuuluvat nelikentän ylälohkoon. Ylälohkon hyödykkeet ovat niukkoja, joten niiden hallinnasta ja käytöstä kilpaillaan, milloin pienemmällä, milloin suuremmalla intensiteetillä.

Koska sopimuksin luotu niukkuus on keinotekoista, on hyvä pohtia missä tapauksissa niukkuudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Esimerkiksi valtaosaa kotiyliopistoni kursseilla käytetyistä oppimateriaaleista ja kalvoseteistä säilytetään Moodlessa, kurssikohtaisten salasanojen takana. Syyksi tähän on sanottu se, että materiaalit ovat tekijänoikeuden suojaamia. Tottahan tuo, toistaiseksi Suomen tekijänoikeuslaissa tekijänoikeus on pidetty tekijällä myös silloin kun teos on tehty työ tai virkasuhteessa ellei muuta ole sovittu -- tosin tähän on kaavailtu muutosta. Onko kuitenkaan järkevää, että opettajien virkatyönä laatima oppimateriaali pidetään lukkojen takana, varsinkaan jos piilossa pidetyllä materiaalilla ei ole sen kummempaa kaupallista potentiaalia (ja mikäli materiaalin kaupallista käyttöä pelätään, sen voisi estää sopivalla CC-lisenssillä)?

Opettajien aika ja korkeakouluorganisaation muut muodollisen tutkinnon hankkimisen liittyvät palvelut ovat niukkuusresursseja joista kilpaillaan pääsykokeissa. On kuitenkin vaikea nähdä syitä sille, miksi yliopiston tuottamaa ja jalostamaa tietoa tulisi säännöstellä ja ylläpitää keinotekoista niukkuutta.

Täytyy todeta, ettei ainakaan Suomessa ole nähtävissä Tuomen kuvaamaa oppiresurssien avautumista. Jos opinhaluinen osaa hakea, avoimesta verkosta voi löytää kurssien kalvosettejä, esimerkkitenttejä ja harjoitustehtäviä. Avoimia oppimateriaaleja jakavista ja tuottavista yhteisöistä -- kuten Opencourseware Consortium -- suomalaisia korkeakouluja etsivä saa kuitenkin pettyä. Mistäköhän tämä omituisuus johtuu? Lemill on tästä pääsäännöstä piristävä poikkeus.