Vapauden asteista
Tuomen mukaan oppiresurssien avoimuudelle voidaan määritellä kolme tasoa. Nämä tasot ovat järjestyksessä:
- Pääsy ja saavutettavuus
- Oikeus ja mahdollisuus hyödyntää resurssia täysipainoisesti
- Oikeus muokata, uudelleenpaketoida ja jalostaa resurssia edelleen
Pääsy ja saavutettavuus
Ensimmäisen tason avoimuuden kriteerinä on, että oppiresurssiin pääsyä ei ole estetty kaikilta muilta, paitsi johonkin tiettyyn viiteryhmään kuuluvilta henkilöitä tai organisaatioilta.
Suomessa perinteisesti sekä yleiset- että korkeakoulukirjastot ovat olleet avoimia oppiresursseja. Kirjastojen kokoelmia on voinut käyttää — ainakin lukea, ja pääsääntöisesti myös lainata — kuka tahansa, joka on sitoutunut noudattamaan kirjaston käyttösääntöjä.
Yleiset kirjastot noudattavat edelleen tätä periaatetta, mutta korkeakoulukirjastoissa osa avoimuudesta on katoamassa elekronisten aineistojen yleistyessä. Tällä hetkellä suuri osa tieteellisistä lehdistä tilattaneen jo sähköisenä ja lienee vain ajan kysymys, koska myös kirjoja ryhdytään hankkimaan tietokantoina, O’Reilly Safarin tapaan. Yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle sähköiset aineistot ovat etäkäyttömahdollisuutensa ansiosta suuri apu, mutta yliopiston ulkopuolisille asiakkaile on tiedossa kovat ajat — he voivat käyttää sähköisiä aineistoja ainoastaan kirjaston koneilta. Sähköistä kirjaa ei voi ottaa kotiin luettavaksi, eikä laajamittainen kopiointi tai tulostaminenkaan kotikäyttöön ole sallittua.
Yliopistokirjastoista, jotka ovat olleet lähes puhtaita julkishyödykkeitä, on siis hiljalleen tulossa klubihyödykkeitä. Tämän kehityksen kompensoiminen on yksi syy sille, miksi yliopistoissa tuotetun oppimateriaalin tulisi mielestäni olla pääsääntöisesti avointa.
Oikeus ja mahdollisuus hyödyntää resurssia täysipainoisesti
Toisen tason avoimuus lienee kaikkein täydellisimmässä muodossaan vaikein kriteeri täytettäväksi, ainakin silloin jos jostain periaatteellisestä syystä opiskelijalta ei haluta tai voida ottaa maksua.
Tuomen mukaan resurssin täysipainoinen hyödyntäminen pitää sisällään opiskelijan mahdollisuuden hankkia resurssia käyttäen formaali tutkinto, jos hän näin haluaa. Kuitenkaan esimerkiksi MIT ei tarjoa Opencourseware -palvelunsa yhteydessä tällaista mahdollisuutta.
Voi olla, että oppimateriaaleja avoimeen levitykseen päästävät perineiset koulutusorganisaatiot eivät halua tarjota mahdollisuutta hankkia tutkinto tai jonkin oppialueen muu sertifiointi välttääkseen kirjekurssioppilaitoksen leiman.
Avointen oppimateriaalien avulla opiskelleiden henkilöiden sertifioinnista voi avautua tulevaisuudessa oiva liiketoimintamahdollisuus, mikäli oppimateriaalien lisensseissä ei kielletä oppimateriaalien käyttöä minkään organisaation myöntämään sertifikaattikokeeseen opiskeluun. Tällaisia sertifiointiorganisaatioita voi hyvin olla jo olemassa; IT-alallahan vapaasti omaan tapaan opiskelleiden henkilöiden sertifiointi on ollut arkipäivää jo pitkään. Esimerkiksi Linux Professional Instituten LPI -sertifiointikokeisiin voi valmistautua maksullisella kurssilla, tai omatoimisesti opiskellen vapaasti saatavilla olevien materiaalien avulla.
Mietin, voisikohan sertifiointioikeuksien myöntäminen ulkopuolisille tahoille maksua vastaan olla potentiaalinen rahoituskanava avoimia oppimateriaaleja tuottavalle organisaatiolle. Näin äkkiä ajatellen ratkaisu saattaisi olla hyvinkin toimiva.
Oikeus muokata, uudelleenpaketoida ja jalostaa resurssia edelleen
Kolmannen tason vapaus syntyy sopimuksin, joiden avulla oppiresursseille (l. informaatiolle) voidaan palauttaa hallitusti osa sen luontaisesta julkishyödykeluonteesta. Eriasteisia Creative Commons -tyyppisiä vapaalisenssejä käyttämällä oppiresurssi voidaan laskea vapaaseen jakeluun niin, että muokkaaminen, uudelleenpaketoiminen ja jalostaminen on mahdollista alkuperäisen teoksen laatijan oikeudet säilyttäen.
—
Alkujaan ajattelin käsitteleväni esimerkkiprojekteja jo tässä kirjoituksessa, mutta taidan sittenkin kirjoitella niistä erikseen. Kun kirjoittaa pitkästä aikaa, tekstit tuntuvat venähtävän.
[...] Edellisessä kurssipostauksessa tarkoituksenani oli kokeilla tehtävänannossa listattujen avointen oppiresurssiprojektien luokittelemista Tuomen raportissaan hahmotteleman kolmitasoisen mallin mukaan. Tuomen mukaan oppiresurssien avoimuudelle voidaan määritellä kolme tasoa. Tasot ovat järjestyksessä [...]
Korkeakoulukirjastot ovat todella hyvä esimerkki. Jopa sellaiset päätteet, joilla yliopistokirjastoissa pääsee lukemaan elektronista aineistoa ilman yliopiston atk-tunnuksia ovat uhanalaisia. En oikeastaan tiedä onko esim Helsingin yliopiston opiskelijakirjastossa sellaisia enää lainkaan. Elektroniset aineistot ovat jo aikamoisia klubihyödykkeitä — jos on yhdessä korkeakoulussa niin todennäköisesti on tuttavia toisessa yliopistossa, joilta voi pyytää lähettämään pdf:n tai muita vastaavia “hyvä veli”-keinoja. Ei hyvä julkishyödykenäkökulmasta katsottuna.