Verkkokurssiväitöksessä
Harrastin eilen luovaa lykkäämistä ja päädyin kasvatustieteiden väitöstilaisuuteen, sen sijaan että olisin alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti omistanut päivän varsinaisille opinnoilleni. Tarkastuksen alla oli Leena Mäkelän väitöskirja Verkkokurssi opetuksen ja oppimisen kompleksisena toimintatilana. Vastaväittäjän toteamus: ”Väitöskirja edustaa terveellistä realismia!” luonnehtii mielestäni tilaisuutta kokonaisuutena hyvin.
Mäkelä kuvasi lektiossaan verkko-opetuksen visioiden ja käytännön toteutusten välistä ristiriitaa. Hän taisi mainita, että 1990-luvun lopun ‘Etäopetus multimediaverkoissa – Kansallisen multimediaohjelma ETÄKAMU” -loppuraportissa maalailtiin kuvaa siitä, kuinka jo vuonna 2004 opetus on kautta koulutustasojen siirtynyt laajalti verkkoon, jossa opiskelijat toimivat ‘itseohjautuvasti ja yhteistyössä’. ETÄKAMU-hankkeen raportti julkaistiin 1999, jolloin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin vaivannut IT-huuma alkoi olla pahimmillaan; hurjat etäopetusvisiot taitavat olla noina vuosina kehitellyistä ajatuksista maltillisimmasta päästä.
Nyt vuonna 2010 verkko-opetus on vakiintunut osaksi oppilaitosten normaalia toimintaa. Mäkelä on epäilemättä oikeassa todetessaan, että ‘opetuksen verkkoon siirtymä on jatkumo’, ainakin oppilaitoksissa tapahtuvan verkko-opetuksen osalta. Mäkelän mukaan vakiintuneet opetus- ja oppimiskäytännöt ovat säilyneet verkossa ja usein opiskelijat olettavat opettajan noudattavan näitä käytäntöjä, vaikka opettaja mielellään kokeilisikin jotain muuta.
Mäkelän väitöstä kuunnellessani ymmärsin, että Mace ja minä olemme olleet kirjastoväen 23asiaa-verkkokursseja järjestäessämme perinteisiin täydennyskouluttajiin nähden etuoikeutetussa asemassa. Täydennyskoulutusorganisaatioista ja -oppilaitoksista ulkona olevina meidän ei ole tarvinnut pyristellä irti vakiintuneista käytännöistä, vaan olemme saaneet keksiä käytäntömme itse. Mitä opettajien sisäistämiin oppimisteorioihin tulee, varsinkin vuoden 2008 kurssia suunnitellessamme emme voineet sitoutua mihinkään oppimisteoriaan tai -malliin, sillä kumpikaan meistä ei tiennyt niistä juuri mitään, ainakaan tietoisesti 
Nyt loppusuoralla olevaan toiseen 23asiaa-läpivientiin valmistautuessani lueskelin jonkin verran verkko-oppimista käsittelevää kirjallisuutta ja yllätyin, kuinka moni hatusta vetämämme idea löytyi nimettynä kirjojen ja kansien välistä.
Koin saman nyt Mäkelän väitöksen jälkeen. Vastaväittäjä mainitsi jossain puheenvuorossaan ‘pedagogiset skriptit’ ja Mäkelä totesi näiden skriptien merkityksen olevan kasvussa verkko-opetuksessa. Termi oli minulle uusi ja kävin selvittämään nettiyhteyden ääreen päästyäni, mistä oikein on kyse. Törmäsin resepteihin ja suunnittelumalleihin, asioihin joita me olemme käsitelleet kurssilla wikisuunnittelumallien muodossa. Sama idea, eri sovellusalue! Mielenkiintoisesti moni noista skripteistä ja suunnittelumalleista oli sellaisia, joita me olemme soveltaneet tietämättämme 23asiaa-kurssia käsikirjoittaessamme. Helpottavaa huomata, ettemme ole olleet aivan hakoteillä, vaikka suunnittelutyömme onkin ollut kaikkea muuta kuin teorialähtöistä
Mace on verrannut verkkokurssin suunnittelua ja vetämistä roolipelin johtamiseen. Mielestäni vertaus on osuva, sillä maailman, tarinoiden ja skenaarioiden luomista kurssikokonaisuuden ja yksittäisten tehtävien laatiminen on inspiroivimmillaan ollut.
