Avokurssin neljäs tehtävä antoi hyvän syyn vilkaista viime vuonna julkaistua The Public Domain. Enclosing the Commons of the Mind -kirjaa, joka oli saamattomuuttani jäänyt roikkumaan muiden tsekkaa-kun-ehdit -asioiden joukkoon. Kirjan on kirjoittanut James Boyle — toinen tehtävänannossa mainitun artikkelin (Towards a Global Learning Commons: ccLearn) tekijöistä. Boylen kautta törmäsin toiseen, vastikään julkaisuun kirjaan (William Patry (2009). Moral Panics and the Copyright Wars), jota en vielä ole saanut käsiini.
Patry ja Boyle ovat kumpikin tekijänoikeuteen erikoistuneita lakimiehiä, Paltry vieläpä alansa kärkeä. Niin, juristeja — eivät kiiluvasilmäisiä kiihkoilijoita, kapitalismikriitikkoja tai kommunisteja, joiksi tekijänoikeusreformia vaativia tavataan julkisessa keskustelussa kovin usein nimetä.
Tämän blogikirjoituksen kanssa kävi lopulta niin, että päädyin lueskelemaan enemmän Boylea, kuin varsinaisia tehtäväaineistoja. Vaikken nyt tehtävänannon kirjainta täysin noudatakaan, täytän toivottavasti tehtävänannon hengen. Ainakin Boylen kirjan pitäisi olla kohtuullisen hyvä ja ymmmärrettävä esitys aiheesta, näemmä myös Lessigin mielestä. Myös Patryn kirjaa on kehuttu kansantajuiseksi ja se täytyy ottaa luettavaksi, heti kun saan sen tilattua. Tässä blogikirjoituksessa luotan siihen, mitä muut ovat kirjasta sanoneet.
Lakien luonne ja nykytila
Libertaarit kritisoivat tekijänoikeuksia niiden monopoliluonteen takia. Myös Patry pitää tekijänoikeuksia monopolina, jonka vahvuus ja laajuus tulee mitoittaa oikein. Monopolin tulee juuri niin vahva, että se motivoi luovaan työhön, jotta yleisön nautittavaksi ja opiksi tulee uusia teoksia. Yhtään tätä vahvempana tekijänoikeus-monopolista on Patryn mukaan enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kuinka vahva tämän monopolin tulisi sitten olla? En löytänyt Patryn ehdotusta hänen kirjansa arvosteluista, mutta eräiden laskelmien mukaan taloudellisesti optimaalisin tekijänoikeuden kesto olisi noin 15 vuotta. Boyle ehdottaa 28 vuotta, joka olisi laajennettavissa toisella 28 vuoden jaksolla (Boyle, 14). Hän pitää ehdotustaan konservatiivisena, todeten USA:n tekijänoikeuslain olleen vuoteen 1978 saakka kutakuinkin näillä linjoilla.
Suoja-ajan laajentaminen kymmeniä vuosia yli alkuperäisen tekijän kuoleman on sodankäyntiä kulttuuriperinnön yhteismaalla poltetun maan taktiikkaa soveltaen. Miksikään muuksi ei voi kutsua sitä kiusantekoa, jolla ajat sitten kaupallisen merkityksensä menettäneitä teoksia pantataan uusiokäytöltä. ”Kun me emme hyödy, niin et kyllä hyödy sinäkään!”
Hulluin on orpojen töiden asema, l. niiden teosten, joiden oikeuksien haltijasta ei ole mitään tietoa. Varovaisuusperiaatetta noudattaen teoksia ei voida uudelleenkäyttää, sillä huonolla onnella jostain ilmestynyt oikeudenhaltija lähettää pian terveisiä haastemiehen välityksellä.
Näin amatöörin silmin tekijänoikeuden suojan mielipuolinen laajeneminen alkaa tuntua salaliitolta, jossa teollisuusmahti puolustaa taloudellisia etujaan lainsäädännön kautta. Boyle kuitenkin korostaa, että näin asia ei hänen käsityksensä mukaan ole (Boyle, 199) Lakehin on vaikuttanut Boylen mukaan olennaisesti sekä lobattavien että lobbaajien aito usko argumenttiensa paikkansapitävyyteen, esimerkiksi siihen että vahva tekijänoikeussuoja edistää luovaa työtä — vaikkei empiiristä näyttöä tästä olekaan olemassa (Boyle, 236)
Keskeisimpiä nykytilanteeseen johtaneita ajattelutapoja ovat Boylen mukaan (mukaillen väitelauseiksi):
- immateriaalioikeuksien ja fyysisen omaisuuden välillä ei ole eroa
- immateriaalioikeus syntyy automaattisesti aina, kunhan teoskynnys ylittyy
- teos syntyy luovan henkilön inspiraatiosta, sisäsyntyisesti, ilman raaka-aineita
- teknologian kehittyminen on uhka
- vahvat tekijänoikeudet edistävät luovuutta
- vapaalla tiede- ja kulttuuriperinnöllä ei ole juurikaan merkitystä luovuuden edistäjänä
- avoimuus on ennemminkin vaarallista, kuin hyödyllistä
Eipä näihin ole itselläni mitään lisättävää. Vaikka Boyle onkin kirjoittanut kirjansa Yhdysvaltain kontekstissa, nämä argumentit toistuvat kotimaisessakin keskustelussa yhä uudelleen ja uudelleen.
Näiden ajattelutapojen seurauksena olemme kuitenkin nyt tilanteessa, jossa suuri osa 1900-luvun kulttuuriperinnöstä on kuvannollisesti lukkojen takana pitkälle tulevaisuuteen. Mikä lieneekään tehtyjen ratkaisujen vaihtoehtoiskustannus?
Mitä pitäisi tehdä?
Boyle ei ole kovan linjan libertaari ja kehoita hävittämään johdonmukaisesti kaikkeja monopoleja, tekijänoikeuksia siinä sivussa. Hän pyytää, ettei fyysistä ja intellektuaalista omaisuutta koskevia oletuksia enää sekoitettaisi, sillä nämä omaisuuslajit ovat luonteeltaan toisistaan poikkeavat (en ryhdy selittämään näitä eroja tässä, jotta pysyisin aiheessa.).
Tekijänoikeuslakeja säädettäessä tulisi Boylen mukaan ottaa huomioon luovan prosessin lopun lisäksi sen alkupää; prosessin lopputuotteen, l. teoksen, suojaaminen nostaa prosessin raaka-aineen hintaa. Tasapaino tulisi löytää myös vapaan kulttuuri- ja tiedeperinnön sekä luovan työn kannusteeksi annettavien yksinoikeuksien välille. Boyle jakaa Patryn kannan siitä, että suoja tulisi määritellä mahdollisimman kapeaksi — riittävä, muttei yhtään enempää.
Tekijänoikeuslainsäädännön pitäisi perustua näyttöön tehtyjen päätösten hyödyistä ja haitoista. (Boyle, 199). Kuten Lessig toteaa esityksessään, patenttien voima (ja tekijänoikeuksien yleensä), ei nouse mistään luonnonlain kaltaisesta, ihmisestä riippumattomasta tekijästä. Siispä, minkä lainsäätäjät ovat rikkoneet, sen lainsäätäjät voivat korjata.
Yksityinen korjaus julkisen vallan virheeseen
Aika näyttää, rakennetaanko tekijänoikeusjärjestelmä alusta alkaen uudelleen. Tekijänoikeusreformia odotellessa pattitilannetta voidaan yrittää korjata niillä keinoin, jotka nykyisten lakien puitteissa ovat mahdollisia.
Mikään ei estäne kustantajia vapauttamasta omistamiaan teoksia, joiden täydet oikeudet ovat kustannussopimusta laadittaessa siirtyneet kustantajan haltuun. Jollei kustantajilla ole tähän kiinnostusta ja he toivovat saavansa panttaamistaan teoksista jotain taloudellista hyötyä, he voivat myydä oikeudet kolmannelle osapuolelle, joka puolestaan laskee teokset vapaaseen jakeluun. Yhdysvalloissa muun muassa Ludvig von Mises -instituutti on toiminut juuri tällä tavoin hankkiessaan taloustieteellisen kirjallisuuden julkaisuoikeuksia. Instituutin verkkosivuilta on ladattavissa vapaasti satoja lähivuosikymmeninä julkaistuja kirjoja ja artikkeleita; samoja kirjoja, joita on myynnissä instituutin verkkokaupassa ja kauppa käy tästä huolimatta (tai siitä syystä!) hyvin.
Uusien teoksien tapauksissa paras ratkaisu on, että teoksen laskee liikkeelle vapaaehtoisesti järjellisemmin ehdoin, kuin mitä automaattinen vahva tekijänoikeus teokselle suo. Boylen omin sanoin:
”The idea behind Creative Commons was simple. As I pointed out in the first chapter, copyright adheres automatically on “fixation.” As soon as you lift the pen from the paper, click the shutter, or save the file, the work is copyrighted. [...] Once copyrighted, the work is protected by the full might of the legal system.”
Creative Commons was conceived as a private “hack” to produce a more fine-tuned copyright structure, to replace “all rights reserved” with “some rights reserved” for those who wished to do so. It tried to do for culture what the General Public License had done for software.” (s. 182)
[...] it can be seen as re-creating, by private choice and automated licenses, the world of creativity before law had permeated to the finest, most atomic level of science and culture. (s. 183).
Miten Suomessa?
Näkyvimmät CC-lisenssejä hyödyntäneet ja vapaajakelusta huolimatta leipää tienanneet kirjailijat, muusikot ja muut taiteilijat ovat käsittääkseni Yhdysvalloista, tai muualta englanninkielisestä maailmasta. Mietin, kuinka hanakasti suomalainen kirjakustantaja suostuisi ottamaan ohjelmaansa teoksen, jonka kirjailija on laskenut liikkeelle myös CC-lisensoituna. Kielalueemme on kuitenkin niin pieni, ettei suomenkielisten kirjojen myyntivolyymit ole muutenkaan kovin suuria. Omakustantaminen ja pienpainatus esimerkiksi Lulu.com:n kautta voi toki olla yksi vaihtoehto perinteisille julkaisukanaville.
Kirjallisuusapurahoja jakavat säätiöt voisivat liittää rahoitukseensa ehdon valmiin työn laskemisesta liikkeelle CC-lisensoituna tietyn suoja-ajan jälkeen. Hienoa olisi myös, jos säätiöt ostaisivat kustantamoilta kaupallisen potentiaalin menettäneiden teosten oikeuksia ja päästäisivät teokset osaksi vapaata kulttuuria. Teosten vapauttamiseen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta, kuin julkaista vapaaksi ostettujen teosten tiedot — luulenpa että digitointi tapahtuisi tämän jälkeen vapaaehtoisten voimin varsin nopeasti.
Julkissektori voisi näyttää esimerkkiä ja sisällyttää virka ja työsopimuksiin ehdon siitä, että oletusarvoisesti kaikki virka/työsuhteessa luotu aineisto on lähtökohtaisesti ei-kaupallisen jakelun ja käytön sallivan CC-lisenssin piirissä. On järjetöntä, että verovaroin rahoitetut laitokset, kuten Tilastokeskus , Kotus tai THL pitävät hyödyllisimmät aineistonsa maksumuurin takana. Julkistiedon vapauttainen voitaisiin aloittaa valtionhallinnosta — Yhdysvalloissa tätä käytäntöä on noudatettu koko liittovaltion olemassaolon ajan.
People who looked at this item also looked at…
